Muertos

Muertos

Gabriel Mikael Moran

19.11.1997 - 25.12.2014

''Yksinäisyys. Se on hassu tunne. Välillä se on autuasta ja rauhallista, välillä taas kiduttavan ahdistavaa. Minä olin yksi yhteiskunnan hylkiö. Kun vanhemmat kärsivät kohtalokkaan kolarinsa, jouduin isovanhempieni hoivaan. Se ei ollut kuitenkaan koti, se oli vankila. Vankila jota johti ilkeä, katkera nainen ja mies, joka rakasti minua väärällä, oksettavalla tavalla.''

''Koulussa ainoa ystäväni oli poika nimeltä Yanne. Hän vaikutti oikeasti jopa välittävän musta.. Ei meidän ystävyyssuhde ollut täydellinen, mikä suhde nyt olisikaan? Mutta se ystävyys piti mut järjissäni, piti mut iloisena. Mikään ei kuitenkaan kestä ikuisesti.''

''Se ystävyys muuttui kiusaamiskierteeksi. Yanne ja sen uudet kaverit hakkas mua, potki mua, pilkkas mua ja tuhos mun tavaroita. Mä halusin kuolla. Kaikki ne paskat vuodet mä vaan halusin kuolla. Itkin kun kukaan ei nähnyt, en mä heikkouta niille näyttänyt..''

''Pari vuotta kestin hampaita kiristellen mun paskaa elämää. Kestin isosiää. Kestin isoäitiä. Kestin koulua. Kestin kiusaamista. Kestin mun pahaa oloa.. Mutta sitten mulla vaan napsahti. Järki vaan katkes, todellisuuden tajunta sumeni. Päätin tappaa ne kaikki.''

''Karma on kuitenkin kiero. Toivoin kuolemaa niin kauan, ja viimein siihen toiveeseen vastattiin. Mieleni oli niin sumea, etten osannut väistää sitä kiihdyttävää autoa. Tuijotin vain lähestyviä valoja, ehkä tämä oli parempi, kuin ryhtyä kouluampujaksi. Ehkä pitäisi ottaa tämä siunaus vastaan?''

''Makasin siinä maassa hirveissä kivuissa. Se auto ajoi tahalteen täysiä. Lähes kaikki luuni varmaan hajosivat.. Verta valui allani. Minulla oli yhtäikkiä todella kylmä. Keuhkoni haukkoivat henkeä. Yritin huutaa, mutta en kyennyt. Kuulin muiden huutoja ja jotain avun hakemisesta. Mutta liian myöhäistähän se oli. Tajuntani alkoi lipua pois. Kaikki meni aivan mustaksi..''

''Kun kuitenkin lopullisen unen sijaan heräsin, se tuntui aivan paskalta vitsiltä. Kohtalon ivalta, kuin joltain kostolta. Mitä hittoa olin tehnyt ansainnut tehdäkseni tämän? Halusin vain vaipua tiedottomuuten, mutta heräsinkin epäkuolleena!''

''En minä halunnut tätä. Halusin vain päästä rauhaan, pois tästä kivusta.. pois tästä yksinäisyydestä. Yksinäisyys. Hah. Se ei enään tuntunut autualta ollenkaan. Koko elämäni on nyt pelkkää ahdistusta ja kidutusta. Mutta kuten ennenkin, en anna sen näkyä.''

~~~~~~~~

Heaven Emily Hope Lunawood

30.5.1996 - 20.3.2011

''Olin kaikille se kiltti, täydellinen tyttö. olin se kaunis ääninen lapsenlapsi, hyvätapainen tytär ja kiltti sisko. Olin se joka pärjäsi koulussa hyvin, se joka oli suosittu ja lahjakas. Joten, kun laulu-opettajani tuhosi viattomuuteni, kukaan ei minusta edes huomannut sitä. Olin pelkkää pintaa heille, he eivät nähneet sen syvemälle..''

''Mutta sinä Yames, sinä olit poikkeus. Sinä näit pintaa syvemälle, ja rakastit sitä kaikkea silti. Ilman sinua, olisin mennyt hajalle. Olit aina se syy, miksi olin onnellinen. Hetket kanssasi menivät liian nopeasti, ja joka hetki erossa tuntui liian pitkältä. ''

''Meidän kauniin pilvilinnan rikkoi ainoastaan veljesi. Yanne. Hän usein seurasi meitä, katseli kaukaa. Ehkä hän oli vain yksinäinen? Ehkä hän halusi vain ystäviä? Aina hänet nähdessäni hymyilin hänelle. Halusin olla mukava tuolle hieman etäiselle ja oudolle pojalle.''

''Sinä et kuitenkaan halunnut häntä lähellemme. Häädit hänet aina pois. En aina ymmärtänyt miksi, vaikka kerroitkin hänen olevan outo. Eikai hieman outo poika nyt mitään pahakaan voisi tehdä? En kuitenkaan väittänyt sinulle koskaan vastaan, sinunhan veljesi hän oli.''

''Kerran menessäni kotiin törmäsin häneen yksinäni. Hän vaikutti hieman sekaiselta, mumisi jotain kummalista. Kuinka olin pettänyt häntä? En ymmärtänyt mistä hän puhui. Luuliko tuo poika että me olimme..Yhdessä? Miksi? Koska hymyilin hänelle aina välillä?''

''Yanne kaatoi minut maahan ja veti veitsen esiin. Aloin kirkua ja käskeä hänen mennä pois. Se selvästi suututti hänet. Hän huusi minulle, kuinka tämä oli minun vikani. Kaikki oli minun syytäni. Hänen ilmeensä meni täysin tyhjäksi hetkeä ennen kuin se veitsi tuli suoraan kasvoajni kohti.''

''Se sattui. Se todella sattui, veitsi suoraan silmässäni.. Kallosani. Kuolin siihen välittömästi. Luulin, että kuoleman jälkeen päästään taivaaseen turvaan.. Mutta kuolema oli minulle pelkästään pimeyttä. Minua pelotti siinä epätietoisuuden tilassa todella paljon..''

''Pimeys ei kuitenkaan kestänyt ikuisesti. Nousin ylös, vain huomatakseni oman ruumiini maassa. Kasvoni.. Ne olivat kuin kuolleella. Silmäni oli poissa, tilalla oli vain musta aukko, josta valui jatkuvasti verta. Mitä minun nyt kuului tehdä? En nähnyt taivaanportteja, enkä helvetin lieskoja. Ei ollut myöskään kahleita, eikä paratiisia. Istuin vain sinun huoneesasi. Et kuitenkaan minua koskaan nähnyt.. Katsoin vain sydän murtuen, kun sinä jatkoit elämääsi.. Kunnes lopetit senkin.''

~~~~~~~~

Kyrie Noel Hemilio

15.9.1997 - 2.1.2009

''Vanhempien pitäisi rakastaa lastaan ehdotta. Minun vanhempani eivät selvästi uskoneet tuohon. Olin kuin turhake, aina pelkästään tiellä. Olin vain rahan menoa. Minuahan piti ruokkia, vaatetta ja viihdyttää.. ''

''Jos jätin ruuan kokonaan syömättä, äiti löi ja huusi että olen kiittämätön, en ansainnut ruokaa ollenkaan. Jos rikoin vaatteen, isä löi minua huusi kuinka vien vain rahaa. Minun ainoat tavarani olivat nalleni, lehtiöni, maalini ja vanha reppuni. Kouluvihkoja ja kirjoja en koskaan uusia saanut, ihan turhaa kun koulusta sai vanhoja.. Nukuin komerossa patjalla, en minä huonetta ansainnut.''

''Isäni oli huumeaddikti, ja aineissa aina hakkasi minua. Hän lopetti vasta kun verta virtasi kasvoillani. Ei hän koskaan syytä lyömiseeni tarvinnut, olemassa oloni oli tarpeeksi. Äiti vain nauroi vieressä kun itkin maassa verta kasvoillani ja käsilläni. En uskaltanut edes liikkua, etten ärsyttäisi heitä lisää.''

''He laittoivat minut aina pyytämään anteeksi, sitä että olin vaiva. Minun piti anella että sain ruokaa.. Että sain nukkua komerossani. He vain nauroivat kun minä istuin polvillani maassa. Miksi he eivät rakastaneet minua? Miksi olin olemassa..?''

''Yhden kerran kuitenkin.. Isäni oli ottanut liikaa. Hän tuli luokseni tuttuun tapaan. Paiskasi seinää vasten ja kuristi, huusi kun en ollut siivonnut olohuonetta hänen kavereitaan varten. Kaverit taustalla nauroi kun haukoin henkeä ja yritin saada isää irottamaan. Hän alkoi hakata minua kasvoinihi. Hän potki mahaani. Itkin ja huusin apua, mutta kaikki vain nauroivat. Isä huusi ettei jaksa kuunella itkuani.. ''

''Viimeinen asia mitä näin, oli kun se metallinen pesäpallomaila tuli kohti kasvojani.  Putosin maahan, nauraminen loppui. Verta.. Sitä tuntui tulevan tavallista enemmän. En voinut liikkua, yritin puhua, mutten kyennyt. Kuulin panikoivaa puhetta ja isän karjumista. En saanut siitä enää selvää, taisin lipua tiedottomuuden rajamaille.''

''Seuraavaksi tunsin vain kylmää. Olinko hereillä? Ei, en ollut. Olinko kuollut? Kyllä. Makasin taloni edessä ruohikolla, kehoni oli täysin liikumatta. Tunsin itseni elottomaksi. Haluisn itkeä, mutta kehoni ei totellut.''

''Kun viimein sain itseni nousemaan ylös, oli selvää etten ollut elossa. Halusin huutaa, mutta en uskaltanut. Halusin itkeä, mutta en pystynyt. Olin yksin.. Isäni tappoi minut.. Vanhempani tappoivat minut. Ainoat ihmiset, joiden piti aina rakastaa minua, tappoivat minut.. Miksi? Miksi minun piti syntyä heille? He pääsivät minusta viimein eroon... Mutta, minäkin pääsin eroon heistä. Minä olin nyt vapaa siitä elämästä. Pitäisikö minun olla kiitollinen?

~~~~~~~~~

Morticia Sofia Lynch

15.3.2004 - 20.4.2017

''Rakastin simppeleitä asioita. Perhe-aikaa, ystävääni, musiikkia ja ulkoilmaa. En tarvinnut paljon ollakseni tyytyväinen. Olin helppo lapsi vanhemmilleni, en kiukutellut turhia. En ollut ikinä missään ongelmissa, enkä liikkunut huonossa seurassa.''

''Paras ystäväni oli seurkkuni Milo. Me oltiin todella läheisiä pienestä asti. Me ei oikeastaan koskaan riidelty tai suututtu toisilemme. Milo oli aina kyllä vähän outo. Puhu välillä synkkiä asioita, vaikutti masentuneelta. Kaikesta huolimatta meillä oli aina hauskaa yhdessä. Siksi se olikin outoa, kun se loppui.''

''Milo lakkas olemasta mun kanssa. Se meni entistä synkemmäksi ja masentuneemmaksi. Me ei pian enää moikattu toisiamme edes käytävällä, ei edes hymyilty toisillemme. Oltiin kuin muukalaisia. Mua harmitti. En mä elämässä paljon halunnut, mutta halusin Milon ystävyyttä. Mun vanhemmatkaan ei osannut selittää miksi Milo ja mä erkaanuttiin. Halusin kysyä Milolta mikä oli homman nimi, mutta se ei halunnut edes nähdä mua.''

''Kunnes eräänä päivänä kuitenkin näin sen. Koulun vessoissa, jossa olin salaa tupakalla. Milo tuli sinne, kädet veressä.  Sillä oli ase mukanaan, se huusi jotain siitä, kuinka kaikki on mätiä ja feikkejä. Kuinka kaikki ansaitsee kuolla pois. Mä häätäännyin, pyysin laittaa aseen pois, heti.''

''Se huusi kuinka se ei halua satuttaa mua, mutta mun pitää lopettaa panikointi. En saa pelätä häntä, tunnenhan mä sen. Mutta tunsinko? Pystyisikö muka mun paras ystävä tälläiseen? Milo, jonka kanssa mä kasvoin, ei voisi kyetä tappamiseen! Milo oli ehkä outo, mutta ei psykopaatti. Se ase osotti suoraan mua vatsaan. Milo huusi mulle ja laukaisi aseen.''

''Luodin voima kaatoi mut välittömästi maahan. Verta alkoi valua mun vatsasta lattialle asti. Miten Milo pystyi tähän? Miten se voi.. Satuttaa mua? Haukoin henkeä ja tuijotin Miloa joka, vain huusi ettei mun olisi pitänyt pelätä sitä. Se oli mun vika, että se ampui mua. Mun katse sumeni hitaasti. Pyysin Miloa hakemaan apua.. Mutta se oli liian myöhäistä. Mun katse sumeni. Kuolin tuijottaen Miloa joka jatkoi huutamista, tajuamatta että valo hiipui pois mun silmistä.''

''Kamalinta kuolemisessa ei ole pimeys ja epätiedottomuus. Ei taivaanporttien puuttuminen eikä ikuinen tiedottomuus omasta kohtalosta. Kamalinta on katsoa kaukaa kun sun vanhemmat itkee sun haudalla. Mä menetin paljon asioita kuollessani, mutta mä näin kuinka mun vanhemmat menettivät tarkoituksensa. He menettivät kaiken. Äidin itkeminen ja henkisen kivun huudot oli kiduttavia. Mun isä ei pystynyt sanomaan mitään. Oli vaan hiljaa, aivan järkyttynyt. Mä en pystynyt muuta kuin katsomaan kun ne istu tunteja mun haudalla, kuin odottaen että ne heräis painajaisesta.''

''Mun lapsuus loppui mun kuolemaan. Mun tunteet kuin kuolleet pois. Oli aivan tyhjä olo. Olin koditon, yksinäinen ja tunnoton. Mä olin väärässä Milosta. En aio enää koskaan olla väärässä mistään. Mä välitin mun vanhemmista ja mä menetin ne kuolemalla. Mä en enää aio välittää kenestäkään. Yksin mä en voi tehdä samoja virheitä.

~~~~~~~~~

Nevaeh Ellie Faith Lunawood

30.5.1996 - 25.3.2012

''Kaiken logiikan mukaan, mun olisi pitänyt rakasta mun siskoa enemmän kuin mitään muuta. Mehän oltiin kaksosia. Meidän piti olla parhaita ystäviä, erottamattomia. Mutta näin ei ollut. En mä sua koskaan oikeasti rakastanut, Heaven. Me oltiin liian erilaisa. Sä olit äänekäs ja iloinen, mä olin tunteeton ja hiljainen. Sä oli aina vanhempien huomion valossa, mä olin näkymätön. Mutta mua ei nämä asiat haitanneet, päinvastoin. En mä ollut koskaan kateellinen sulle noista asioista. Mutta. Yhdestä asiasta mä olin todella kateellinen.''

''Yames. Se oli sun. SE OLI SUN. Mä vihasin sua tästä syystä niin paljon. Jokainen teidän suudelma oli kuin myrkyä mun sielulle. Jokainen halaus kuin nyrkin isku vatsaan. Jokainen sana kuin naula sydämmeen. Miksi se rakasti sua? Ei sussa ollut mitään erikoista! Mä seurasin teitä aina.. Vaikka sattui nähdä teidät yhdessä, niin se kipu piti mut elossa. Se kipu sai mut tuntemaan asioita. Vihaa, inhoa ja surua. Kuvittelin itseni aina Heavenin tilalle.. Munhan siinä kuului olla!''

''Yames. Mä rakastan sua. Mä vuodan verta sulle! Mä kiroitan sun nimeä mun vihkoon, koska se on kaunein nimi maailmassa. Mä huudan sun nimeä, sillä saan sen sanomisesta nautintoa. Mä nuuhkin sun vaatteita, sillä silloin tuntuu, että olet hetken mun. Mä rakastan sua niin paljon. Mun reidessä lukee sun nimi, sillä mun keho kuuluu sulle. Kaikki mussa kuuluu sulle.''

''Kun Heaven kuoli, mun olisi pitänyt tuntea jotain, eikö vain? Surua? Pitikö mun olla murtunut? Osasin matkia niitä tunteita, mutta ne ei tuntunut oikeilta. Katsoin vaan sun ruumista, veitsi silmässä. Kuka tän sulle teki? Pitäskö mun välittää? Pitäskö mun huutaa kivusta ja surusta? Miksi mä olen hieman.. Onnellinen? Yames voisi olla nyt..Mun.''

''Mutta kun sä, Yames kuolit, niin kyllä mä jotain tunsin. Sit mä huusin kivusta ja surusta. Mä itkin ja kiljuin, viilsin mun kehoa ja hakkasin seiniä. Sä et voi olla poissa! Sun piti olla mun! Mä sain kuulla että sä makasit siinä sun sängyllä viikkoja. Sun vanhemmat ei välittänyt etsiä sua, vaikka sä olit kuollut! Kukaan ei välittänyt.. Mutta mä välitin! Mun on pakko päästä sun luokse..''

''Sun luokse. Tää oli mun elämän helpoin päätös. En halunnut mukaan mitään muuta, kun vihon missä oli sun nimi. Mä kiipesin sille katolle ja katsoin alas. Korkea pudotus ei pelottanut, eikä huimannut. Mä astuin alas. Pudotus tuntui huiman nopealta, mutta mä katsoin vain ylös. Mä tulen sun luokse, missä ikinä sä oletkaan, Yames.''

''Putosin katsoen edelleen ylös. Koko kehoni varmaan hajosi siihen pudotukseen. Mä kuolin siihen, mutta se ei kestänyt kauaa. heräsin tietoisuuteen lähes heti. Katsoin ylös ja mumisin nimesi, Yames. Mä en päässyt sun luo. Mä en ilmeisesti ansaitse onnellisuutta. Mä en saa tuntea mitään. Mä aloin siinä maassa vaipua epätoivoon.''

''Mutta turhaan. Ei tässä ole hätää, mä olen epäkuollut. Mä voin etsiä sut Yames rakas. Ei ole syytä olla epätoivoinen. Mullahan on koko loppu ikuisuus löytää sut ja saada sut itselleni. Mä voin odottaa vaikka sata vuotta. Sä rakastat mua vielä. Meistä tulee maailman onnellisin epäkuollut pari.''

~~~~~~~~~~~

(Victoria/Vici) Vera Pennanen